Pyhäpäivä

Huh huh miten erilaiselta sunnuntait nykyään tuntuvat. Muistan liiankin hyvin miten ankealta ja paskalta se tuntu ku ties et aamulla pitäis taas herätä 06.15 ja valmistautua kouluun lähtöön. Että mä vihasinkin koulua! Ei siinä, että olisin ollut jotenkin syrjäytyvä ja epäsosiaalinen -päinvastoin, mutta en vaan viihtynyt yhtään. Joka koulusta löytyy varmaan ne kaikkien kaverit, suositut, nörtit, taiteelliset jne. En vaan kuulunut mihinkään ryhmään. Siinä asemassa oli sitten kiva hillua ne vuodet.
Lukioaika oli hirveetä kuraa. Joka tuutista toitotettiin miten tärkeitä ne yo-kirjoitukset ovat ja miten niihin _täytyy_ valmistautua monta vuotta! Kaikilla opettajilla kilpailu siitä, kenen oppilaat menestyvät parhaiten. Niin ja mistä koulusta ne parhaimmat L:n paperit ovat peräisin.

Kaikki se oli ihan turhaa! Itse en ole sitä yo-todistusta tarvinnut mihinkään. Sitten ehkä jos olisin hakenut lääkikseen niin ne mahdolliset laudaturit olis vaikuttanu, mutta ei. Lukiosta jäi käteen se valkoinen lakki.
Oliko se sitten kaiken stressin, unettomuuden, ahdistuksen ja huonovointisuuden arvoista?
 Ei!

Onneksi voi vaan huokaista syvään ja olla onnellinen, että siitä oravanpyörästä on päästy ohi. Se jääkööt taakse.
Tsemppiä kaikille koululaisille! Kyllä se siitä :)

EX - kaverit

Taas tuli kadulla vastaan se lukioaikainen bestis. Molemmat välttelivät katseita ja loppupeleissä käveltiin vaan kylmästi toistemme ohi -hänen katse nauliutuneena vasemmalle ja minun oikealle. Hyi mikä inhottava olo. Sen jälkeen oli vaikea kuvitella, miten neljä vuotta sitten vietettiin yhteistä syntymäpäivää ja otettiin yhteiskuvia, jotka aamulla päätyivät facebookiin. Pari vuotta sitten vielä jäätiin kaupungilla törmätessä juttelemaan, jonka päätteeksi jälleen toteutui kaikkien tuntema lupaus siitä, että "joo nähdään täs joku päivä.. mennään vaik kahvil tai jotain", vaikka molemmat tietävät ettei sitä tule tapahtumaan. Aika haikea fiilis, koska sinne meni taas yksi ystävä.

Ex-kaverit kuuluvat lähinnä naisten maailmaan. Selän takana puhuminen, luottamuksen rikkominen ja yhteisten intressien katoaminen johtaa ikävä kyllä usein eroon -tyttökavereista. Varmasti jokaisella tytöllä ja naisella on menneisyydessään hyvä ystävä, jonka kanssa ei ole missään tekemisissä. "Parhaita" kavereita on kertynyt ystävänkirjaan jo muutamien, ja kuitenkin ovat unohtuneet.

Veljeni ei ole koskaan ymmärtänyt miten minulla on ollut niin monta parasta ystävää. Kaikista niistä "entisistä" sielunkumppaneista olen kasvanut erilleen. Nyt taitaa olla menossa viides, onneksi tosin tämä suhde kestänyt jo 6 vuotta. Läheiset tuttavamiehet eivät edes omaksua termiä "paras ystävä". He ovat olleet junnuiästä asti frendejä naapurin Villen ja koulukaveri Mikon kanssa. Sama homma jatkuu edelleen. Sivustakatsojana on vaikea ymmärtää miten joku voi jaksaa pyöriä samojen naamojen kanssa niin monia vuosia!
He eivät ole koskaan puhuneet pahaa toisistaan tai edes ihastuneet samaan tyttöön. He ovat tyyliltään täysin erilaisia, mutta silti ystäviä.

Jostain syystä tämä ex-ystävien lisääntyvä ryhmä on alkanut vaivaamaan.
Miksi naiset ovat tässä asiassa niin erilaisia?
Sanokaa etten ole ainut, kenen menneisyys pursuaa entisiä ystäviä, joita ei edes moikata ohimennen?

Iän myötä olen kuitenkin oppinut pitämään tärkeistä ihmisistä kiinni. Ihmissuhteisiin kun tarvitaan aina kaksi osapuolta! Kannattaa myös muistaa ettei se määrä ole niin tärkeä, vaan laatu!  :)